Hänen rannekellonsa tikitti aina korvaani syleillessämme. Kuin muistuttaen hänen lähdöstään. Enää kaksi viikkoa. Viikko. Hän lähtee huomenna. One last time.

En arvannut tämän olevan näin vaikeaa. Olen saanut kasattua itseni taas. Lähdemme käsikkäin ovesta. Kun näen auton, joka vie minut hänen luotaan viimeistä kertaa, murrun. Puristan täristen häntä kyynelten valuessa kaulalle. Viimeistä kertaa.

"Have a nice life there in France. God bless you."
"I really had three wonderful weeks with you. I'm so glad we met."
"Good bye.."

Makaan auton takapenkillä selälläni. En halua lähteä. En halua hänen lähtevän. Nousen vielä istumaan. Jos en olisikaan noussut! Hän vilkuttaa minulle. Hyvästi.

Minulla on niin ikävä häntä!

Aina kun minä muistan ne kaikki hyvät hetket meidän välillämme tulee niin paha olla. Minä todella pidin hänestä. Minä olin varovaisempi kuin koskaan.. Silti kaikki meni aivan väärin. Hän oli niin oikea. Minä niin väärä. Ehkä Isällä on vain jotain muita suunnitelmia minulle..

Huomenna kai näen häntä, mutta en tiedä.. Tuskin se ikävä siitä mihinkään menee. Katkeruus vain kasvaa! Silti minä yritän. Varmasti yritän!

Minä olen ollut nyt kaksi kuukautta yksin. Olen onnellinen. Joskus kai ajattelin ettei yksin ole hyvä olla. Kyllä on. Ainakin välillä. Minulle oli hyväksi olla yksin. Liian paljon minulla oli seuraa. Kai menestykselle jotenkin sokeutuu. Kun saa liikaa..

Olen tapaillut erästä tyttöä. Pyysin kahville muuten vain. Hän on ollut kovin mukava. Ehkä jotenkin minun kaltaiseni. Haluaisin mennä elokuviin viikonloppuna. Hän suostui. En tiedä kiirehtisinkö liikaa, jos ottaisin häntä elokuvan aikana kädestä kiinni. Pitää kai katsoa tilannetta.

Joskus olen mustasukkainen aivan järjettömistä asioista, aivan järjettömistä ihmisistä. Varsinkin menneisyydestä. Se on mennyttä. Nyt on nyt.

Hän on ollut outo.

Toisena hänen luonaan viettämistäni päivistä hän ei paljoa puhunut. Ei ole paljoa soitellut. Ei ole laittanut viestiä. Ennen viestejä tuli jopa useita tunnin sisällä. Ja niissä oli paljon sydämiä. Kuin jokin olisi muuttunut. Hän sanoo kaiken kuitenkin olevan hyvin. Minä kuitenkin aavistan jotain pahaa. Rintaani ahdistaa. Ehkä en ollut kaikkea mitä hän toivoi. Ehkä odotukset olivat liian korkeat. Ehkä olen vain hullu, kun ajattelen näin.

Minua hävettää. Minä en vain uskaltanut sanoa hänen isälleen meneväni sivariin. Ei enää ikinä!

Kävin viikonloppuna Tampereella tapaamassa ihastustani.

Hän todella oli se prinsessa, mitä toivoin. Alun jännittyneisyys vapautui illan pidetessä ja nuortenilta oli pelkkää taikaa. Kellarissa me olimme niin kiinni toisissamme. Näykittyäni hänen korvaansa hän kuiskaa: "Kohta minä oikeasti puren sinua varpaasta." <3

Ennen nukkumaan menoa kumarrun hänen sänkynsä ylle: "Tarja. Hyvää yötä." On täysin pimeää, enkä näe eteeni senttiäkään. Silti huulemme kohtaavat helliin suudelmiin.

Tapasin Tampeleella myös erästä toista ystävää. Oli kiva tutustua häneen enemmän. Aivan uskomaton ihminen. Ei pelkästään loistavana muusikkona, vaan ihmisenä. Hän pistää vähimmätkin rahansa lähetystyöhön ja tyytyy elämään nälässä. Maailma tarvitsee enemmän hänen laisiaan.

Minä ja Ella olemme näin lähellä reunaa.

Ollaan oltu sitten joulupäivän. En ole nähnyt häntä viikkoihin. Eilen hän sanoi, ettei oikeastaan välitä minusta. Minä sanoin hänelle, ettei meillä ole enää mitään yhteistä. Minä sanoin olevani ihastunut. Hän tahtoo minut onnelliseksi. Niin kovasti halusin minäkin hänet. En vain siihen pystynyt. Se tuntuu niin kauhealta, kun haluaisi tehdä toisen onneliseksi, mutta siihen ei kukaan pysty. Vain hän.

Aika hassua olla ihastunut tyttöön, jonka on nähnyt vain kerran joskus aikaa sitten. Hänkin on ihastunut minuun. Me olemme onnellisia yhdessä, vaikka olemme niin erilleen. Minulla on vielä tyttöystävä ja hän asuu satojen kilometrien kanssa. Täytyy tavata hänet. Pian.

Meillä menee Ellan kanssa aika hyvin. Hän tuntuu välittävän minusta ja minäkin kovasti pidän hänestä.

Hänellä on välillä paha olla. Ella tahtoo välillä kuolla. Hän kertoi eilen jostain pojasta, jota hän joskus rakasti. Rakastaa ehkä vieläkin. Hän on sanonut rakastavansa minuakin. Niin olen minäkin. Tarkoituksella välttelin niitä sanoja alkuajat. Sitten minä ne vihdoin sanoin. Olikohan liian aikaista?

Siskoni tuli kotiin sitten viime kesän. Mieleeni palautuu tulee se aika kun hän viimeksi täällä oli. Se aika kun minulla vielä oli Eeva. Ne hyvät muistot saavat minut vieläkin lähes kyyneliin. En minä oikeasti silloin edes ollut niin onnellinen. Hänellä oli silloin Adam ja minulla oli ajoittain todella paha olla. Aika kultaa muistot. Ne muistot, jotka pitäisi haudata vielä vuosiksi mutaan.

Ella kertoi eilen uskovansa Jumalan lisäksi myös noituuteen ja haltioihin. Saatanakaan ei kuulosta pahalta. Hänen kirjoituksistaan sain onneksi sellaisen kuvan, että se on vain uuden ja jännittävän kokeilua. Toivottavasti ei mitään vakavaa.

Minä haluan Ellan kanssani taivaaseen.