Viikonlopun olin Eevan kanssa rokissa.
Hän kysyi minulta rakastanko häntä. Mietin hetken, mutta silti en osannut antaa kuin epävarman vastauksen. Kaiken viikonloppuna tapahtuneen jälkeen osaan nyt sanoa sen varmaksi. Kyllä.
En ole muuten koskaan kysynyt häneltä rakastaako hän minua. Olen pelännyt vastausta. Oli se sitten kumpi tahansa.
Hän sanoi rakastavansa Adamia ja pitävänsä minusta todella paljon. Hän on sanonut pystyvänsä rakastamaan vain yhtä. Olen sekaisin. Vain enkö vain ymmärrä selvää puhetta?
Eeva on hyvin läheinen ihminen. Seksuaalinen myös. Hänelle on normaalia halata, pitää kädestä ja raapia pelkkää ystävää. Toivottavasti hän osaa tehdä pojille selväksi, missä mielessä hän sen tekee. Minulle se ei ainakaan ole aina selvää.
Kun huomasin hänen tekevän sitä muillekin kuin minulle, luulin jo hetken käsittäneeni väärin. Ajattelin tyhmyydessäni luulleeni meidän välisen koskettelumme jotenkin erityiseksi. Onneksi puhuimme. Meidän välimme ovat olleet jotenkin erityiset. Hän sanoo, ettei koskaan ole tuntenut samalla tavalla ketään kohtaan.
Huomasin olevani mustasukkainen ihminen. Eihän näin pitänyt olla. Minunhan piti olla täydellinen.
En kestä katsoa Adamin kuvia. Saattaisin kestääkin, mutta en uskalla. Pelkään itseäni.
Hän sanoi pelkäävänsä halata minua. Sanoi pelkäävänsä, ettei pysty hallitsemaan itseään. Minäkin pelkään. En siksi, etten pystyisi hallitsemaan ruumistani. Pelkään vain sitä, mitä pääni sisällä tapahtuu.
"aamulla kun saavut
tiedän mitä teen
laitan sinut suureen
pulloon lasiseen
korkin pistän kiinni
kukaan muu ei saa
katsella sua enää
olet mulle kuuluvaa
mulle kuulut vaan"
"olen surullinen aina
kun olen ilman sua
en pidä siitä etten
saa sua hallittua..."
Ennen en ymmärtänyt noita sanoja. Ne tuntuivat jotenkin vastenmielisen itsekkäiltä. Nyt ymmärrän ne täysin. Juuri tuolta minusta tuntuu.
