Löydän itseni miettimästä, mitä jos hän vielä joskus soittaisi ja sanoisi: "Tule takaisin. Minä rakastan sinua yhä."

Sitä ei tule tapahtumaan. Ei koskaan.

Eräs tyttö meidän luokalta pyysi minut tänään kahville. Istuimme läheisellä huolto-asemalla lähes viisi tuntia jutellen. Aika kului huomaamatta. Teki hyvää puhua kunnolla asioista vapaasti. Niistä aiheista mitkää itseäni kiinnostaa.

En tunne itseäni enää niin yksinäiseksi. Nyt tuntuu, että minulla on sittenkin mahdollisuus päästä lopullisesti kivinyrkin otteesta.

Kotimatkalla näin pitkästä aikaa tähdet. Kuinka pidänkään niiden katselusta. Rakastan syksyjä.

"Löysin iholtasi rakastelun jäljet." Tuosta saan vielä joskus runooni säkeen, jos sellaisen kirjoitan.

Ties kuinka monetta kertaa vanha suunnitelma laitetaan käytäntöön. Suunnitelma, jonka tarkoituksena on yrittää olla Eevalle pelkkä ystävä. Aikaisemmat kerrat ovat epäonnistuneet surkeasti.

Nyt minä todella toivon onnistuvani. On päästävä irti. Ajatuksiini piirtyy kuva sydämestä jota kivinen nyrkki puristaa. Sydän alkaa sykkiä. Yhä voimakkaammin. Nyrkin ote heltyy.

Näen jok'ikinen yö unta hänestä. Joissain olemme vielä onnellisesti yhdessä. Joissain hän ei välitä minusta lainkaan.

Eeva välittää sittenkin..

Hän ei olekaan pahoillaan. En tiedä mitä sanoa. Jotain pahaa.

Sick and tired cry for you.

Yksin. Minä olen yksin. Yksin yössä. Ei kukaan halua olla yksin. En minä ainakaan. Ei kenenkään tarvitsisi olla yksin. Jos kaksi yksinäistä vain löytäisivät toisensa.

Eeva, kaipaan sinua.