Viime yönä viereisessä talossa oli tulipalo. Oli mahdollisuus, että tuli leviäisi myös meidän taloomme ja olisimme joutuneet lähtemään.

Äiti alkoi heti miettiä ääneen, mitä pitäisi ottaa mukaan. Minäkin pysähdyin miettimään. En olisi ottanut mitään. Ei täällä ole mitään minulle tärkeää. Kaikki olisi korvattavissa.

Lopuksi minulle tuli mieleen yksi tavara. Eevan valokuva. Ei silläkään enää olisi ollut merkitystä.

Taas minä itken. Ne kaikki hyvät muistot saavat minut niin surulliseksi. Minä niin haluaisin olla rakastettu.

Olen ylpeä itsestäni. Minä todella uskalsin pyytää sitä tyttö elokuviin. Hän suostui!

Treffit menivät aika hyvin. Katsoimme Sin Cityn, joka oli aivan mahtava leffa. Ei ehkä paras treffileffaksi, mutta hän sanoi tykkäävänsä. Jouduin pitämään keskustelua yllä kyselemällä häneltä kaikenlaista, kun hän ei itse oikein antanut aloitetta.

En ole kokenut saman vahvuista tunnetta tähän tyttöön, mitä minulla oli Eevaan alusta asti. Vai oliko se vain ensirakkauden huuma?

Tekee taas mieli runoilla. Ei uudesta tytöstä, vaan siitä menetetystä. Ne tulevat olemaan katkeria.

Aion kysyä erästä tyttö huomenna elokuviin.

Tänään fysiikan tunnilla tämän tytön ystävät vihjaisivat minulle "huomaamattomasti" sanomalla kovaan ääneen: "Se Viivi pelaa muuten lentopalloa."
Kuinka suloista.

Kaksi tyttöä ovat hymyilleet erityisesti minulle koulussa.

Toinen on jo ottanut yhteyttä ja ollaan pari viestiä laitettu.

Toisen kanssa olemme vain hymyilleet toisillemme. Mitähän tästä vielä syntyy?

Vieläkö tähän lisätään eräs kolmas tyttö, joka kehui tänään tyyliäni.

Hän ei päästä minua vieläkään. Unet ovat aluetta jota en voi hallita. Siellä hän iskee joka yö. Hänen äänensä soi niin kirkkaana päässäni. Kuinka ikävä minulla onkaan!