Olen ollut jo jonkin aikaa masentunut. Kaikki alkoi siitä surullisesta leffasta, jolloin olin taas antanut itselleni luvan kaivata häntä. Se oli virhe. Kuinka paha olla minulla nyt onkaan.
Kävin perjantaina Eevalla. Hänellä on toinen. Hän juo. Hän polttaa. Hän on kaikkea sitä, mitä hänen ei pitänyt olla. Hän tietää sen.
Sain vihdoin tietää todellisen syyn, miksi hän minut jätti. Aikaisemmin hän oli sanonut, ettei se johtunut minusta mitenkään. Hän ei vain voinut seurustella. Viikossa hänellä oli toinen. Katkeroiduin. Mutta se ei todellinen syy ollutkaan. Syy oli erilaisuutemme. Hän väittää sanoneen sen. Hän ei sanonut. Se tuli minulle yllätyksenä, vaikka tottahan se on. Mutta mitäpä sillä on väliä. Ei minulta olla koskaan todella kysytty rakastanko häntä. Ei sillä ole ollut väliä. Valinta on aina ollut hänen.
Katsoimme Eevan kotivideoita. Aivan kuten teimme koko kesän. Eeva muutaman vuoden takaa. Kesä. Hän on vielä niin onnellinen. En voinut olla itkemättä. Hyvät muistot. Muistot kesästä, jolloin todella olin onnellinen. Ajasta jolloin kaikki vielä oli hyvin. Ne päivät eivät tule enää koskaan takaisin.
Hän sanoo vihdoin ymmärtävänsä, minun valintani. Minun kipuni. Mitä hän minulle teki.
Minä en ymmärrä hänen tekemäänsä valintaa. Valintoja mitä hän tekee nykyään.
Ei tämän näin pitänyt mennä.
