Taas masentaa.

En päässyt taaskaan tyttöni luo. Juuri nyt hänet olisin halunnut. Jääkiekko ajoi ohitseni. Jos hän sitten todella vain on väsynyt..

Kun saisinkin olla jollekin tärkeä..

Eeva soitti.

Hän haluaisi tappaa Adamin. Jotta hän näkisi. Tappaa itsensä. Jotta pääsisi pois ja näkisi Adamin ilmeen. Hän sanoo olevansa kaksi. Sanoo etten minä sitä koskaan ymmärtänyt. En ymmärtänytkään. Se toinen tahtoo mitä tahansa ja toinen ajattelee muita.

Hän sanoo etten minä edes yritä. Minä todella yritin olla hänelle ystävä, mutta en pystynyt. Ja nyt kun vihdoin olen onnellinen, olen päässyt yli hänestä, hän haluaisi minun olevan ystävä. Minä en haluaisi palata siihen sisäiseen pahaan oloon.

Minä ajatellen itseni parasta, mutta se ei ole toisen paras. En tiedä mitä tehdä.

Olen alkanut taas tuntea.

Olen tavannut tytön ja minuutteja sitten suutelin häntä. Tunne ei ole sama mikä se joskus oli Eevaan. Ehkä sitä ensirakkauden paloa ei voi enää koskaan tuntea? Paras tunne mitä koskaan on ollut.

Minä todella toivon, että tästä tytöstä tulee minulle vielä jotain.

Sain Eevalta viestin, jossa ivallisesti viitattiin tähän tyttöön. Kuinka vihaankaan miten ihmisten yksityisasiat kiertävät ihmiseltä toiselle. Ihminen on peto.

Eeva on jättänyt mieleni jo lähes täysin. Eilen käyty keskustelu ystäväni kanssa toi hänet taas hetkeksi mieleeni. Ja se viestikin toi jotain. Jotain mitä en tarkkaan osaa sanoa. Ehkä se on vihaa.

Ihmistä ei koskaan pidä tuomita tutustumatta häneen. Niin tyhjäpään ja pellen tuntuinen kaveri onkin sattuva ja syviin keskusteluihin pystyvä yksilö.